Soittimet

Kuvassa vuoden -69 Fender Precision bass.

Originaalikunnossa lukuunottamatta E-kieleen asennettua Hipshot-vipua. Soitin tuli itselleni vaihtokaupassa jokunen vuosi sitten. Vaihdoin -66 Presarin tähän, koska -66 bassossa oli omaan käteeni liian leveä kaula.

Tämä oli pitkän aikaa jonkinlaisena varabassona, useimmiten droppivireessä. Pari vuotta sitten ”jouduin” ottamaan tämän rundille mukaan, kun valkoinen Presari oli jossain lukkojen takana. Siitä eteenpäin olenkin soittanut tällä bassolla tosi paljon. Erinomainen yleissoitin. Toimii sormin, plektralla ja kaikenlaisilla säröillä. Ninkuin presarit yleensäkin.

Käytön jälkiä alkaa myös olla mukavasti, kuten omistajassakin… Jos yhden basson kanssa lähtee keikalle, niin esim tällainen on hyvä valinta

Ääninäyte löytyy esim täältä.

Fodera Emperor standard classic 5.

Tämä on ollut mulla n 3 vuotta. Olen ollut siinä onnellisessa tilanteessa, että on päässyt soittamaan todella monensoundista musaa. Jotenkin onnistuin perustelemaan itselleni, että mistään silloisesta soittimestani ei löytynyt modernia hifi-soundia. Ja kun sain Foderan käsiini huomasin olleeni oikeasssa.

Todella laadukkaasti käsintehty soitin, vaikka onkin Foderan ”karvalakkimallistoa”. Soitin tarjoaa mahdollisuuksia soundillisesti erittäin laajasti, useimmiten käytän itse kuitenkin tätä ikäänkuin boostattuna jazz-bassona. Yllättävän hyvä myös plektra- ja säröbassona. Tähänkin on jälkikäteen asennettu Hipshot, kiitos kannustuksesta @mrwilly667

Ajat ovat muuttuneet mielestäni bassomaailmassa viime aikoina suvaitsevampaan suuntaan. Onneksi enää ei tarvi pelätä saavansa turpaan, jos menee tällaisen basson kanssa keikalle… Toki tilanne- ja tyylitaju on sallittua edelleen…

Foderan designissa on paljon harkittuja yksityiskohtia, kuten esim volumepotikan yhteydessä oleva passiivi-tone, sekä erittäin hyvin muotoiltu pulttikaulan liitoskohta. Suosittelen. 

Ääninäyte löytyy täältä.

Hofner Club-bass, jostain 60-luvulta. Hofnereiden tarkkaa ikää on vaikea määrittää.

Ihana soitin. Mulla oli aiemmin pitkään ainoana puoliakustisena soittimena De Armondin uudempaa tuotantoa oleva Guildin Starfire-kopio, jolla soitin kaikki sen tyyppistä soundia vaativat tilanteet. Myös 2000-luvun alussa olleen massiivisen Beatles-tribuuttikiertueen (Ok,pieni tyylivirhe. Myönnettäköön jälkikäteen, vaikkakin DeArmondin soundi oli mahtava). Kyseinen Beatles-rundi oli hieno, Esa Niemisen organisoima produktio. Siihen liittyy parikin hauskaa anekdoottia, joista saatan kertoa myöhemmin…

Tämä Club-basso tuli vastaan Rovaniemeltä, Tarelta (Jarmo Saitajoki), niinkuin pari muutakin soitintani myöhemmin. Basso oli aika kehnossa kunnossa, mutta Lottonen laittoi jälleen kerran soittimen huippuiskuun.

Hofnereissa on täysin uniikki soundi, jota ainakaan itse en ole löytänyt mistään muualta.

Pidän tuosta ”Les Paul”-tyyppisestä bodyn mallista. Varsinkin istuen soitettuna istuu syliin mukavammin kuin perinteinen Hofnerin viulubasso. Soundillisesti en huomaa suurtakaan eroa Clubin ja viulubasson välillä. Omasta mielestäni tyylipisteet menevät Clubin puolelle, tosin makuasioitahan nämä ovat… Livenä olen tosin soittanut viime vuosina enemmän viulubassolla, koska olen ollut vähän varovainen tämän basson suhteen. Basso on niin keveän ja hauraan tuntuinen, että en tiedä kestääkö se keikkailun tuomia haasteita. Suomeksi sanottuna siis, pelkään sen hajoavan pienestäkin kolhusta. Ja niitähän esim hektisissä festarivaihdoissa riittää… (tai riitti, silloin kuin festareita vielä oli normaalisti #korona-ajanankeakommentti.)

Ihan hiljattain tähän vaihdettiin Curtis Novakin kaulamikki, koska originaalin kielibalanssissa oli parantamisen varaa (toinen syy, miksi olen soittanut viulubassolla enemmän). Hankinta on niin uusi, etten ole kauheasti ehtinyt sitä vielä käyttää, mutta ensivaikutelma on hyvä! Curtis Novakiin kannattaa tutustua muutenkin mikintekijänä, jos asia kiinnostaa.

Alussa mainitun De Armondin myin joskus Abdissa ”Mamba” Assefalle, kun se jäi Club-basson hankinnan jälkeen niin vähälle käytölle. Joskus käynyt toki mielessä, että pitikö oikeasti myydä… Mutta Basso on nyt hyvässä kodissa, jossa sitä soitetaan paljon. Ja soittimethan on tehty soitettaviksi!

Ääninäyte täältä ja myös täältä.

Hofner 500/1 viulubasso, jostain 70-luvun taitteesta. Tämä instrumentti löytyi Rovaniemeltä palasina (pikkukuvassa). Lottonen kasasi tämänkin soittimen huippukuntoon.

Originaalimikit olivat aivan loppu. Seymour Duncanin  customshopin sivuilta löytyi blogi, jossa suositeltiin kokeilemaan minihumbuckereita viulubassoon. Siis kitaramikkejä! Erinomainen suositus, toimivat hienosti.

Oman kokemukseni mukaan Hofnereissa on aika paljon yksilöeroja, mutta jos hyvän löytää ovat erinomaisia instrumentteja. Soundi on erittäin persoonallinen, sellaista ei Fender-tyyppisestä bassosta löydy. Varsinkin plektralla soitettuna vie helposti 60-70 luvuille. Kuitenkin sopii yllättävän monentyyppiseen musaan.

Suosittelen, en pärjäisi ilman!

Ääninäyte täältä.

Rickenbacker 4003, vm 2017.

Tämä soitin löytyi onnekkaan some-tilanteen ansiosta. Olin jo pidempään tsekkaillut Rickenbackereita, mutta sopivaa myynnissä olevaa yksilöä ei vaan tuntunut löytyvän. Selailin Instaa ja Wunjo Bass shop  laittoi päivityksen, jossa oli kyseisen basson kuva. Special edition, British Racing green. Tehty vain 25 kpl tätä väriä. Kaupat syntyivät aika nopeasti.

Rickenbackeria pidetään usein vain särö/plektra-bassona, mutta taipuu kyllä yllättävän moneen muuhunkin. Rickenbackerin designissa on paljon erikoisuuksia, hyviä ja muunkinlaisia. Hyvistä mainittakoon esim ”checkerboard binding”, joka oli tähän malliin tuotu taas pitkän tauon jälkeen takaisin ja toki muutenkin erittäin cool ulkonäkö. Niistä muista johtuen jouduin vaihtamaan uuden tallan ja fixaamaan etumikkiä vähän tehokkaammaksi (kiitos Rautia-pickups ja Lottonen).

Tälle kyseiselle bassolle meinasi käydä kehnosti, kun joku tahvo jätti sen makaamaan keikan jälkeen kaatosateessa vesilammikkoon. Oli pelkona, että koko maalipinta kuoriutuu pois. Onneksi näin ei ainakaan vielä ole käynyt…

Ääninäyte täältä. Tästä löytyy varmasti levyraitojakin, mutta koska en pidä mitään kirjanpitoa aiheesta palaan asiaan kun muistan mitä…

Fender Telecaster Bass, vuodelta -78.

Tämä soitin nojaili joskus vuosia muinaisen Soundtrack-studion nurkkaan. Se veti puoleensa sen verran, että päätin selvittää kenelle soitin kuuluu. Soittimen omisti äänittäjälegenda Tipi Tuovinen, joka suostui myymään sen mulle.

Basso oli kokenut kovia, siihen oli jyrsitty aika erikoisia mikkiratkaisuita, jotka Lottonen peitteli parhaansa mukaan. Ei ole sattumaa, että melko näyttävällä paikalla on tarra…

Pitkään soitin aiheutti mulle päänvaivaa. Soitin sillä aika paljonkin levyraitoja, mutta livebassona tämä oli luokattoman surkea. Kunnes keksimme Juha Lottosen kanssa testata bassoon Curtis Novakin Bisonic-mikkiä. Tapahtui ihmeparantuminen! Nyt soitin toimii todella hienosti, ja sitä on vihdoin voinut käyttää myös livenä.

Soundi asettuu johonkin Hofnerin ja Precisionin välille. Erittäin läski soundi hiotuilla kielillä.

Jollain aika karulla tavalla soitin on mielestäni aika hyvän näköinenkin. Keräilyarvoa ei näin paljon modatulla soittimella juurikaan ole, mutta nykyään käyttöarvoa sitäkin enemmän!

Ääninäyte täältä.

Fender Jazz Bass, Japan.

Veikkaisin, että 90-luvun puolivälistä. Elettiin enimmäkseen mustien ja valkoisten soittimien aikaa. Näin ollen päätin ”ilahduttaa” ystävääni Ben Granfeltia  ostamalla vaaleanpunaisen basson suoraan Jyrki-lähetykseen. Täydellinen heräteostos siis.

Erittäin hyvä basso, erinomainen hinta/laatusuhde. Sittemmin basso on toiminut jonkinlaisena testilaboratoriona. Nykyasussaan se on ollut jo melko pitkään. Lottonen maalasi sen Lake Placid Blue väriseksi (pinkki tulee kuluneista kohdista läpi), Badass bridge, Hipshot D-tuner, Lollar– mikit.

Mulla on ollut jo useamman vuoden kestänyt Jazz-bassoihin kyllästyminen. Tätä bassoa olen kuitenkin jonkin verrankin soitellut. Johtuen ehkä järeämmästä tallasta, tätä voi soittaa myös vähän isommalla kädellä. Olen myös täysin varma, että jonain päivänä tuo jazzbasso-kyllästyminen menee ohi.

Aina toisinaan joku tiedustelee tuon BMW-merkin tarinaa. Kyse on @paulioffender tekemästä käytännönpilasta. Valitettavasti siis ei minkäänlaisesta diilistä … merkkihän on toki oikea.

Bassossa oleva nimmari on Sami Yaffan. Hieno mies, hieno artisti, aina hieno hattu!

Ääninäyte täältä.

Pedulla Buzz, nauhaton basso, jostain 90-luvulta.

Tämä on ehtinyt matkan varrella olla jo moneen kertaan erittäin epämuodikas, mutta onneksi en ole tätä lähtenyt myymään tai vaihtamaan.

Todella hieno soitin. Paras nauhaton, mitä olen koskaan kokeillut. Nauhattoman soitossa (ja tietty muutenkin) olen aina ihaillut @pino_palladino_official_ tekemisiä. Sen kaltainen soundi on aika helposti löydettävissä tästä, vaikka Pino soittikin Music Manilla.

Harmittavan harvoin nauhatonta pääsee soittamaan, mutta kun tilanne tulee Pedulla on aina valmiina. Näin 2020-luvulla tuntuu, että myös Pedullan omaperäinen design on taas ihan ok… Jonkinlaisissa sykleissä tämänkaltaiset tyylikysymyksetkin menevät.

Sen verran vielä nauhattoman anatomiasta, että itse tuskin tulisin toimeen ilman nauhamerkkejä… 

Ääninäyte täältä.

Fender Precision Bass 1969. Tämä on ehdottomia suosikkejani. Tällä olen soittanut todella paljon.

Löysin tämän(kin) Rovaniemeltä. Tämä(kin) oli aivan palasina kotelossa, lähes kaikki osat irti toisistaan. Soitin oli maalattu aivan hirveän väriseksi, jopa otelauta oli lakattu. Jokin siinä kuitenkin houkutteli.

Lottonen fixasi tämänkin. Väriksi valittiin jo valmiiksi kulunut Olympic white. Lisäksi kun laitettiin Badass bridge, Hipshot D-tuner ja Lollar– mikit., niin soitin heräsi henkiin.

Tää on tosi kevyt basso, ja kaula on presariksi melko kapea. Todella helpposoittoinen basso.

Toisinaan jos on kaksi presari mukana, laitan toisen niistä droppi-vireeseen (useimmiten puolikas alas kaikki kielet). Aina tulee vastaan kappaleita, jotka on järkevämpää soittaa esim puolikkaan alemmaksi viritetyllä soittimella. Kätevämpää, jos sille on oma soittimensa.

Pidän eri soittimista todella paljon, mutta suhtaudun niihin kuitenkin aika neutraalisti. En anna niille nimiä, tai muuta vastaavaa romantisoivaa höttöä. Tämä kyseinen soitin kuuluu kuitenkin niihin, jota jäisin todellakin kaipaamaan jos sille tapahtuisi jotain… 

Ääninäyte täältä ja myös täältä.  Ja väittäisinpä, että täältäkin.

Moog Subsequent 37. Tällaista bassosarjaa mielestäni ei voi tehdä ottamatta mukaan synabassoa. Jos ajatellaan kaikenlaista musaa tästä päivästä aika pitkällekin taaksepäin, on merkittäviä bassolinjoja soitettu myös kosketttimistolta. Myös jos ajattelee omaa työnkuvaa niin lähes joka produktiossa on muutama kappale Moogilla. Eli ehdottomasti basso muiden joukossa!

Kyseinen Moog tuli itselleni onnettoman sattuman kautta. Eräissä Voice-kuvauksissa vanha uskollinen Moog Little Phatty lopetti yhteistyön yhtäkkiä. Soitin Laine tuli hätiin ja ensin lainasi kuvauksiin kyseisen soittimen. Kuvausten jälkeen, liiketoimintaa kun harjoittavat, tekivät tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Olin kyllä jo aiemminkin käynyt laitetta testaamassa ja fiilistelemässä.

Aivan mahtavan kuuloinen laite. Ainakin itse useimmiten haen synabassolta leveää, läskiä botnea. Tästä sitä todellakin löytyy. Soundien ruuvaaminen on itselläni aika hidasta, mutta pidän siitä. Ja hidas kehitys ja eteneminen takaa paljon aitoja onnistumisen tunteita silloin kun toivotun kaltainen soundi löytyy…

Ääninäyte täältä.

Guild M85, ei tarkkaa vuosilukua. Luultavasti 70-luvun alusta.

Tästä soittimesta pidän erityisen paljon. Muutamia vuosia sitten (joka nykyään voi tarkoittaa mitä tahansa hetkeä 2000-luvulla, tai ennen sitä) katselin usein loistavaa Paul McCartneyn Back in the US DVD-taltiointia. Maccan sideman, kitaristi/basisti Brian Ray aina bassoa soittaessaan kaivoi tämän tyyppisen Guildin esiin. Ihastelin hienon näköistä soitinta, toki soittokin oli hienoa. Kuten bändin keulahahmollakin. Yritin etsiä kyseistä soitinta, mutta en ole Suomessa törmännyt tähän Guildin malliin koskaan, enkä usko niitä kauhean montaa täällä olevankaan.

Muutamia vuosia sitten olimme Juha Tapion kanssa keikalla Lontoossa. Ainakin asianharrastajat tietävät, ettei Lontoossa voi käydä käymättä musakaupoissa. Niinpä suuntasimme Tommi Vikstenin kanssa kohti Denmark Streetiä. Lopulta astuimme Wunjo Bass shopin  ovesta sisään ja siellä tämä soitin odotteli hakijaansa. Pienen testin jälkeen oltiin jo tekemässä kauppoja, Tommin kannustaessa. Kaupan huippuluokan henkilökunta kertoi basson kiertäneen maailmaa ”Noah and the whale”-bändin mukana. Hieman onnettomienkin yhteensattumien jälkeen kyseisen bändin basisti oli joutunut realisoimaan soittimiaan. Tällä kertaa se koitui omaksi onnekseni. Elämän julmaa kiertokulkua.

Sittemmin olen soittanut tätä todella paljon, kuvauksissa, livekeikoilla ja levyilläkin. Onpa se käynyt tekemässä cameoroolin Ellinooran levylläkin, @andynyholm soittamana.

Mielestäni basson design on tosi hieno. Käytön jälkiä on reilusti, joka on useimmiten tyylikästä. Soundi on tässäkin jossain Hofnerin ja peruslankun välistä. Yllättävän hienosti uppoaa myös hyvinkin koneelliseen maisemaan erilaisten säröjen aateloimana.

Ääninäyte täältä.

Tässä myös mielestäni hyvä raita, jossa säkeistöt Guildilla ja kertosäkeet valkoisella -69 Precisionilla.

Fender Jazz Bass -66.

Tyypillinen tarina. Laivakeikka, päivä Tukholmassa. Aika myöhään menneen illan jälkeen kävelyretkelle terminaalin lähellä olevalle kivalle alueelle, jossa on runsaasti musakauppoja. ”No voihan sitä ihan vaan käydä katselemassa mitä on tarjolla. Enhän mä mitään tarvi…” ja samassa huomaakin olevansa jo luottokortti kourassa hieromassa kauppoja…

No, onneksi näin kävi. Löytyi sattumalta erinomainen soitin. Ja ihan kohtuuhintaankin. Tämä oli jossain vaiheessa maalattu uudestaan, joka pudottaa keräilyarvoa huomattavasti. Mun soittimista aika monet ovat juuri tällaisia, matkan varrella vähän kovia kokeneita. Käyttöarvoon esim maalauksella ei tässä tapauksessa ole mitään vaikutusta.

Tämä on käsittääkseni melko harvinainen basso, jossa kaulassa on sekä pyöreät ”dotit” että reunalista. Tiedän toki näitä Suomessakin olevan jonkin verran muitakin. Kaula on vähän normaali jazz-bassoa tuhdimpi, omasta mielestäni erinomainen.

Originaalimikit olivat aikansa eläneet, niiden tilalle Lottonen vaihtoi Lindy Fralinin mikit.

Virittimet oli jo ostaessa vaihdettu joihinkin kehnoihin kopioihin, tilalle löytyi Hipshotin Lollipop-tunerit. Hauskan näköinen malli, joka tässä vuosimallissa on ollut alunperinkin.Jazz-basso on luultavasti käytetyin bassomalli maailmassa. Sen soundi on kompakti ja sopii todella monenlaiseen musaan. Siinä ehkä piilee myös sen ongelma (toki aika pieni ongelma aikana, jota elämme). Soundi saattaa jäädä vähän tylsäksi. Tästä saa ja pitääkin olla eri mieltä. Toivon mukaan omakin mielipiteeni taas muuttuu, koska olis kiva soittaa tällä soittimella enemmän.

Ääninäyte täältä.

MusicMan Stingray 70-80 luvun taitteesta. En muista tarkkaa vuotta.

Tämän basson ostin itselleni 40-v lahjaksi. Olin halunnut tällaista bassoa oikeastaan siitä lähtien kun aloin soittaa. Sen jälkeen kun näin juuri tällaisen Louis Johnsonin käsissä, ei ollut epäselvää. Tuollainen on pakko saada. Aika kauan siinä jostain syystä kuitenkin meni…

Kyseinen basso löytyi erään tamperelaisen vintagesoittimien erikoismiehen kautta. Annoin hänelle toimeksiannon hommata juuri tällainen, mieluiten juuri tällä Louis Johnson-värityksellä oleva, pre-Ernie Ball-Musari. Lopulta Ruotsista löytyi sopiva, erinomainen yksilö.

Music Manin designissa on paljon persoonallisia yksityiskohtia. Tunnistettavin on varmasti tuo 3+1 virityskoneisto. Näissä vanhoissa ainakin kielet menevät läpi rungon ja tallassa on säädettävät dempparit kaikille kielille (jotka aika usein katoavat matkan varrella, kuten tästäkin). Myös järeän näköinen mikki on erittäin tunnistettava. Tämän ikäisissä bassoissa on vielä 2-kanavainen bass/treble EQ, myöhemmin mukaan tuli myös middle-säätö. Aktiivibasso siis. Myös tuo pyöreä, ”toilet-seat”-tyyppinen pleksi on Musarin tyypillinen design. Ja vielä yhtenä kohokohtana erittäin tyylikäs ”Music man”-logo.

Tämä on niitä harvinaisia soittimia, joihin mielestäni natural-väri (pulpetinkansi) sopii. Samoin kuin vaahtera otelauta. Yleensä en hirveästi pidä niistä kummastakaan.

Stingrayta pidetään yleisesti erinomaisena slap-bassona, jota se onkin. Toisaalta esim Flean käsittelyssä siitä löytyy paljon muitakin puolia. Samoin Pino Palladinon fretless-soundi on lähtöisin Stingraysta.

Jostain syystä olen kuitenkin soittanut tätä liiankin vähän. Jotain tv-juttuja ja levytyksiä. Muistin syövereistä sain kaivettua ainakin Abreun version ”Kylmästä lämpimään”-biisistä. Siinä on varmasti tämä kyseinen soitin. Pitäisi ottaa tämä useammin mukaan!

Tärkeä tieto on myös, että tämäkin soitin (kuten varmasti monet tietävät) on Leo Fenderin luomus. Yksi klassikko lisää hänen kynästään.

Tarra soittimessa on kunnianosoitus merkittävälle jalkapalloseuralle.

Hiljattain vaihdettiin Lottosen kanssa tähän bassoon Aguilarin Musari-replicamikki, ja ajatuksena olisi laittaa myös saman firman etuaste, kunhan Soundtool saa sellaisen maahan. Vanhat originaalit on tietty tallessa, mutta ovat aika vanhat ja väsyneet, sekä aiheuttaneet kaikenlaista probleemaa vuosien varrella. Itse arvostan sitä, että soittimet olisivat mahdollisimman toimintavarmoja. Toki tämänkaltaiseen alkuperäiskuntoiseen arvosoittimeen ei halua tehdä mitään peruuttamattomia modauksia.

Ääninäyte täältä.

Fender Roscoe Beck 5-string.

Mahtava soitin. Muutaman vuoden soittelin lähes pelkästään tällä bassolla. Tämä oli ensimmäinen lajiaan, joka tuli Suomeen. Osuin F-musiikkiin juuri kun tämä oli saapunut. Avasin kotelon, kokeilin ja otin mukaani. Lupasin, että maksan joskus jotenkin. Ehkä maksoinkin. Tämä on niitä soittimia, jotka on ajan kuluessa todellakin maksanut itsensä takaisin. 

Fiilikseltään aika perus-Fender. Tosin vaihtoehtoja erinomaisissa mikeissä kytkimineen erittäin paljon. Eniten oon käyttänyt kuitenkin yksikelaisina, jolloin kuulostaa laadukkaalta, jazz-basso-tyypiseltä.

Kaula on aika leveä, mutta toisaalta kielten levitys on käsittääkseni sama kuin 4-kielisissä, eli mun mielestä just hyvä. Kaulassa on hiilikuituvahvistukset, joten ei taipuile turhaan vaikka kelit vaihtelee. Tallassa voi valita vetääkö kielet rungon läpi vai kiinni tallaan. Monenlaista pientä parannusta perinteisiin Fender-ratkaisuihin. Fender ilmeisesti on lopettanut kyseisen mallin tuotannon. Harmi, sillä soitin on erinomainen.

Väri on Teal green, joka on mun mielestä erittäin cool. Ulkonäkö kuitenkin aina lopulta ratkaisee!

Ääninäytteitä löytyy esim Ben Granfeltin EGO-levyltä, Vesa-Matti Loirin ”Ystävän laulu”, sekä Johanna Kurkelan ”Sun särkyä anna mä en”, josta loppuun vielä pieni anekdootti. Kappaleesta tuli iso radiohitti. Biisin c-osan loppuun livahti aika näyttävä bassofilli. Siitä hämmentyneenä @naigou soitti mulle ja kysyi: miksi ihmeessä soitit noin? En muista mitä vastasin, mutta huomaan ajattelevani tuota kysymystä lähes aina jos olen aikeissa tallentaa jotain vastaavaa. Puhelin saattaa taas soida…

Spector Legend 8-string bass. Erikoinen soitin.

On ehkä yksi sadasta kappaleesta, johon tän soundi sopii. Mutta siihen sitten sopiikin todella hyvin.

Kyseinen soitin on Spectorin Koreassa tehtyjä soittimia, tosi laadukas ja hyvä soitin, mutta onneksi aika paljon järkevämmän hintainen kuin USA:ssa tehdyt sukulaisensa. Alunperin tässä oli aktiivimikit ja elektroniikka, joista en ollut erityisen innoissani. Värikin oli vähän kyseenalainen.

Lottosen kanssa suoritettiin taas toimenpiteitä ja lopputuloksena nykyään väri on Charcoal frost Fender-tyylisillä raidoilla. Mikit vaihtuivat myös passiivisiin Nordstrand mikkeihin. Joissain videodemoissa näkee kyseistä soitinta soitettavan myös sormin, mutta kyllä tää enimmäkseen plektrabasso on. Haasteena on saada painettua vasemmalla kädellä kielet otelautaan niin, että sekä paksumpi- , että oktaavikieli soivat kunnolla. Eli joutuu skarppaamaan… Mutta silloin kun tämä onnistuu, niin basso soi kyllä todella isosti ja jykevästi.

En suosittele tällaista kenellekään ainoaksi bassoksi, mutta jos ”perussoundit” (mitä ikinä ne kenellekin onkaan) on jo hallussa, niin tässä on erittäin mielenkiintoinen lisä työkalupakkiin. Näyttäisi siltä, että juuri tällä hetkellä Spector ei valmista 8-kielistä versiota.

Yritän keksiä ääninäytteen jostain…

Kala U-bass ukulelebasso.

Tää on tosi hauska soitin. Jos laittaa silmät kiinni ja vain kuuntelee soundia, on todella vaikea uskoa äänen tulevan tuollaisesta pikkusoittimesta. Soundi on jopa kontramainen.

Soittotuntuma, jos sellaisesta tässä tapauksessa voidaan puhua, on vähintäänkin outo. Kielet ovat käsittääkseni jonkintyyppistä silikonia, jännitettä ei ole juuri lainkaan. Siihen kun yhdistää todella lyhyen skaalan niin haastetta on riittämiin. Jostain ihmeen syystä yhdistelmä kuitenkin toimii. Soittaminen sujuu vielä normaaliakin enemmän lottoamispohjalta, mutta soittimen olemus kerää sympatiapisteitä ja herättää useissa kuulijoissa jonkinlaisen hoivavietin…

Suosittelen testaamaan. Plussana vielä esim. kontraan verrattuna yllättävän helppo roudattava….

Ääninäyte täältä.

Epiphone Rivoli -66 (ainakin suunnilleen).

Mahtava soitin. Pelkkää botnea. Paljon. Eikä yhtään yläpäätä. Instant-reggae.

Omista soittimistani siinä mielessä harvinainen, että on originaalikunnossa. Jopa nerokas dempparikahva on edelleen tallella. Se onkin useimmiten käytössä, koska bassossa on todella pitkä sustain.

Tv-äänen suurmestari  Timo Virtanen (Soundon) koki pitkään syvää vihaa kyseistä soitinta kohtaan, enimmäkseen yläpään täydellisen puutteen vuoksi. Jaksoin arvostaa hänen mielipidettään yllättävän kauan, enkä ottanut tätä bassoa tv-keikoille. Nyttemmin olen luopunut moisesta kainomielisyydestä ja otan Epiphonen mukaan aina kun huvittaa! Ja Timokin on aina fiiliksissä! Ehkä…

Pieni lisädetalji. Volumepotikoiden vieressä on kytkin, jota painamalla botne leikkautuu pois. Eli jäljelle ei jää juuri mitään. Hieno keksintö!

Ääninäyte täältä.

Kontra. Tsekkiläinen. Ei tarkkaa ikätietoa, kuitenkin selkeästi itseäni vanhempi…

Kerroin joskus huollon yhteydessä ”kontratohtori” Vesa Huhtalalle, että olis kiva löytää tasapohjainen kontra. En tarkalleen muista mihin tuokin fiilis pohjautui, mutta näitä visioita aina välillä tulee…

Aikaa kului melko paljon tuosta hetkestä. Eräänä päivänä puhelin yhtäkkiä soi ja Vesa ilmoitti: mä olen nyt rakentanut sulle sen tasapohjaisen basson. Ok, eihän siinä auttanut kuin lähteä Jyväskylään testaamaan ja ostoksille.

Vesa oli löytänyt jostain tsekkiläisen ”raadon”, josta oli rakentanut mainion soittimen. Muistona alkuperästä virityskoneistojen viereen on upotettu tsekkiläisiä kolikoita. Mahtavaa, että edelleen löytyy tällaista käsityötaitoa! Pakkko myöntää, että itseltäni kontranrakentaminen ei onnistuisi!

Mikityksenä on B-bandin D-1, sekä vaihtoehtona Vesan tekemät piezot. Tosin kunhan ehditään laittaa, niin mikki vihtuu Fishmanin Full Circleen. Vaihdoin vuosi sitten kesällä tähän suolikieli/hybridi-setin, kun tuli tarve muistella släppäämistä. Saattaa hyvinkin olla, että nämä jää pysyvästikin…

Tämä ei ole akustisesti erityisen kovaääninen kontra, mutta mikitettynä toimii mainiosti.

Ääninäyte täältä.

Tämä Fiesta Red Jazz basso on ensimmäinen Fender-basso, jonka olen ostanut. Tämä tarttui mukaani Jyväskylästä, kun olimme Riki Sorsan kanssa rundilla ja poikkesin Musikantti-kauppaan ostamaan kaverille kitarankieliä. Hyllyssä roikkui tämä, ja yhtäkkiä olin Fenderin omistaja…

Edellisenä bassona mulla oli ollut Warwickin Thumb bass 5-kielinen. Niihin aikoihin oli muodikasta soittaa Warwickilla, Tobiaksella, Ken Smithillä tai muilla kalliilla hifi-bassoilla. Siksi minäkin neuvottelin pankinjohtajan kanssa diilin ja hankin Warwickin. Basso oli erittäin hyvä ja hieno. Jopa niin hieno, että se ikäänkuin kompressoi itse itseään vahvasti. Melkein hajotin käteni, kun yritin löytää soittimesta sellaista dynamiikkaa, jota soittimessa ei ollut. Jazz-basso kaikessa yksinkertaisuudessaan tarjosi erilaisen lähestymistavan koko soittamiseen, ja tavalla tai toisella vähän sillä tiellä ollaan edelleen…

Tällä bassolla soitin aikanaan todella paljon. Rikin kanssa, Ben Granfeltin ja Guitar Slingersin kanssa. Olipa tämä mukana vielä Vesa-Matti Loirin rundeillakin, ainakin alkuvaiheissa. Tällä on soitettu myös melko paljon levyraitoja. Gallerian puolelta löytyy pari aika kuumottavaa klippiä Revolver-yhtyeen ajoilta, joissa tämä basso on vahvasti mukana.

Alunperin tämä oli -62 re-issue malli, jossa oli 2 tuplapotikkaa. Jotenkin se ei tuntunut (ainakaan silloin) hyvältä systeemiltä ja basso fixattiin normaaliin kahden volumen ja yhden tonen elektroniikkaan. Jossain vaiheessa tähänkin bassoon vaihtuivat Lollarin mikit. Tässäkin on Hipshot D-vipu , mainio keksintö.

Tässä jazz-bassossa on todella siro kaula ja se välillä Suomen ilmastossa aiheuttaa ongelmia. Ehkä siksi tämä onkin jäänyt keikkakäytöstä vähän sivuun viime vuosina. Harmi sinänsä, koska erinomainen soitin…

Ääninäyte täältä ja myös täältä. Ja laitetaanpa vielä tämäkin…

Tämä soitin liittyy vahvasti Riki Sorsan Leirinuotio-orkesterin alkuaikoihin.

Riki (RIP) kertoi mielellään tarinaa siitä, kuinka itseasiassa hän oli keksinyt koko ”Unplugged”-ilmiön. No, tämähän ei ollut täysin aukoton totuus. Samaan aikaan sen oli keksinyt aika moni muukin eripuolilla maailmaa. Ja näistä kaikista samanaikaisista keksinnöistä johtuen juuri tämänkaltaiset soittimet olivat hetkellisesti suosittuja. Tällaisia Washburneja näkyi esim MTV-unplugged taltioinneissa melko usein, näin ainakin muistelen.

Tällainen akustinen basso (ainakaan oman kokemukseni pohjalta) ei koskaan pärjää volumellisesti akustiselle kitaralle ja kaipaa aina vahvistusta. Soundikin on vähän niin ja näin, koska koppa ei ole kauhean iso. Enimmäkseen kuulostaa vähän tunkkaiselta sähköbassolta. Mutta oli aikanaan hyvin muodikas ja siksi minäkin hankin sellaisen tottakai!

Aika harvakseltaan tätä tulee käytettyä, mutta aina kun tämän näkee se tuo enimmäkseen hauskoja juttuja mieleen…

Väittäisin, että levyraita löytyy tästä. Näihin aikoihin basso ainakin oli kovassa käytössä.

Näin joskus keltaisessa pörssissä ilmoituksen, jossa myytiin kahta Rubnerin kontraa. Kiinnostuin ja soitin ilmoittajalle. Toisessa päässä oli bassonsoittoa harrastanut, eläkkeelle jäävä rehtori, jolla oli kaksi Rubneria kotonaan.

Testasin ja valitsin näistä toisen, jos en muista aivan väärin, niin Ville Herrala kävi myös testaamassa bassoa luonani ja uskalsin tehdä ostopäätöksen. Myyjä oli iloinen, kun huomasi basson menevän käyttöön ja siinä mielessä ”hyvään kotiin”.

Rubneriin minulla oli muodostunut lämmin suhde jo aiemmin. Bassokuningas Häkä Virtanen lainasi minulle omaa Rubneriaan aikanaan, kun itselläni tuli äkillinen tarve alkaa treenata kontransoittoa. Soitin Häkälle, jonka oppilaana olin joskus aiemmin ollut, ja kysyin neuvoa bassonhankintaan ja kontrahommiin muutenkin. Hän sanoi omaan ystävälliseen tyyliinsä: ”Olenkin jo odotellut, milloin otat kontran haltuun. Ako, nyt ota auto alle ja aja heti tänne meille. Mulla on täällä joutilas basso. Otat sen ja pidät sitä niin pitkään, että saat hankittua itsellesi oman basson. Pitäähän sun päästä treenaamaan!” Pari tuntia puhelusta mulla oli Häkän Rubner kotona ja pääsin treenaamaan. Aivan uskomattoman hieno juttu, josta olen Häkälle ikuisesti kiitollinen.

Aloin soittamaan kontraa suht myöhään, mutta olen iloinen että aloin. Pidän siitä kovasti. Joskus lukioikäisenä kävin jonkin aikaa Lahdessa Eero Munterin kontratunneilla, mutta valitettavasti silloin vielä en oikein tajunnut homman hienoutta. Olin varmaankin Eeron kaikkien aikojen laiskin oppilas… Jälkikäteen on hieman harmittanut, koska Eero on todellinen mestari lajissaan ja vaikkapa jousisoitolle olisi ollut matkan varrella käyttöä. No, ehtiihän sitä vieläkin treenata…
Rubnerissa on (ainakin toistaiseksi) B-Bandin D-1 mikki ja vaihtoehtona Vesa Huhtalan piezo-mikki.

Takakannessa on muistutuksena ”arpi” onnettomasta tapahtumasta, jolloin basso meinasi syttyä palamaan ”Tanssii tähtien kanssa”-kuvauksissa. Basso jäi roudatessa huonoon paikkaan, jossa erittäin voimakas valaisin osoitti suoraan takakanteen n. metrin etäisyydeltä. Muita kamoja pakatessani aloin ihmetellä lähellä leijailevaa palaneen käryä. Huomasin kontrasta nousevan savua. Ehdin onneksi ajoissa siirtää basson parempaan paikkaan. Lakkakerros ehti kärähtää, mutta onneksi ei sentään koko soitin.

Ääninäyte täältä.

Fender JMJ Mustang

Varsin tuore hankinta, tämä tuli mulle 2021 alussa. Viime vuosina lyhytskaalaiset bassot ovat olleet aika muodikkaita. Myin oman Gibson SG-bassoni muutama vuosi sitten pois ja olen sitä toisinaan harmitellut. Tätä kyseistä bassomallia on kehuttu arvosteluissa tosi paljon. Niin paljon, että uskalsin suositella sitä kitarasankari Peter Engbergille, kun hän kyseli neuvoa basson ostamiseen. Peter osti basson ja oli siihen tyytyväinen. Yllättävän pian huomasin suosittelevani samaa bassoa myös itselleni, ja tässä lopputulos…

Basso on mallinnettu Justin Meldal-Johnsenin (jos ette tunne, niin tsekatkaa. Mielenkiintoinen hahmo) oman 60-luvun Mustangin mukaan. 

Tässä on toki tietynlainen retro-henki, mutta kuten JMJ itsekin sanoo, toimii todella hyvin myös koneellisessa ympäristössä. Löytää hyvin paikkansa esim synabassokerrosten seasta. Myös säröytyy varsin vakuuttavasti. Eli yllättävänkin monikäyttöinen soitin.

Tänä kesänä soitin myös muutaman livekeikan pelkästään tällä bassolla ja toimi todella hienosti.

Short-scale bassoissa on hauskaa soittamisen helppous, kun skaala on niin lyhyt ja ketterä. Tuntuu, että asiat tapahtuvat kuin itsestään. Tämän jälkeen kun ottaa esim. presarin kuoraan, niin se tuntuukin yllättävän isolta, raskaalta ja hankalalta…

Ääninäyte täältä. Olen jo pari levyraitaakin tällä soittanut, mutta niitä ei ole vielä julkaistu. Myös ”Vain elämää” 2021-kaudella tämä oli kovassa käytössä, mutta nekin tulevat TV:stä vasta syksyllä 2021.

Gibson 335-bass

Tämän basson ostin muutamia vuosia sitten. Ajatuksena oli hankkia soitin, joka menee soundillisesti perus-lankkubasson ja puoliakustisen basson välimaastoon. Toki puoliakustinen tämäkin on, mutta tämä on pitkäskaalainen basso, jossa menee jykevä keskipalkki. Eli on ikäänkuin lankku, jossa on vähän kaikukoppaa mukana. Soundillisesti ainakin siltä tämä mun korvaan kuulostaa.

Tosi hyvän kuuloinen basso, joka myös säröytyy tosi hienosti.

Pari ongelmakohtaa tässä soittimessa kuitenkin on ollut. Jostain syystä Gibsonin tehtaalla talla oli asennettu väärään paikkaan. Intonaatio oli todella vaikea saada säädettyä kohdalleen. Bassomalli on ja oli aika harvinainen, eikä esim. vaihto uuteen ollut helposti järjestettävissä. Päätin kuitenkin pitää soittimen. Toinen vähän hankala ominaisuus (ei siis vika) on se, että mikit ovat aivan järjettömän tehokkaat. Hyväsoundiset kyllä. Täytyy olla todella tarkkaavainen bassoa vaihtaessa, että volumetasot asettaa kuntoon. Muuten kamat ja korvat räjähtää. Vaatimus, jonka olen huomannut olevan itselleni vähän liikaa…

Tästä onkin muotoutunut eräänlainen projektisoitin. Lottosen kanssa taas kerran on remontoitu, tällä kertaa vähän isommalla kädellä. Talla otettiin irti alkuperäiseltä paikaltaan ja asennettiin oikeaan paikkaan, josta säädötkin onnistuu. Tämä tietysti aiheuttaa ikäviä jälkiä basson kanteen, josta heräsi ajatus maalata kansi ensin nätisti uudestaan ja sen jälkeen räjäyttää se erittäin kovia kokeneen näköiseksi. Väriksi valikoitui 70-luvun goldtop-väri, joka taittuu hieman vihreän suuntaan. Basson alkuperäinen tobacco-sunburst tulee kulutetuista kohdista hyvin läpi, samoin kuin väliin maalattu vaalea pohjamaali.

Mikit täytyy vielä vaihtaa, luultavasti TV Jonesin mikkeihin. Korona-aika on vaikuttanut myös siihen, että aika moinien tarvikkeiden saatavuus on aika heikkoa tai hidasta. Siksi mikkienvaihto on vielä kesken.

Odotan, että saan tästä hyvän livebasson. Tämän basson soittoergonomia varsinkin seisaaltaan soitettuna on todella hyvä. Otelaudan ylimmätkin nauhat ovat helposti saavutettavissa, vaikka basso roikkuisi hihnassa aika matalallakin. Asia, joka Fendereillä ei onnistu.

Ääninäyte täältä. Tässä välittyy hyvin myös se, että soinnut (tai double-stopit) soi tosi nätisti tässä bassossa.

Mullahan on Pedulla Buzz-nauhaton. Se on mahtava soitin. Mutta sen design on aika erikoinen. Vähän aikakaudesta riippuen se on joko todella hieno tai aivan kauhea. Turhamaistako? Todellakin!

Tämä ESP päätyi mulle aikanaan ikäänkuin ”julkisten tilojen” nauhattomaksi. Tosi hyvä perinteinen ”jazz-basso”-henkinen nauhaton, aktiivimikeillä.

Pelkästään turhamaisten syiden lisäksi ostopäätökseen vaikutti se, että tämä basson soittotuntuma on kaikella tapaa hyvin lähellä perinteistä Fender-fiilistä. Eli jos on keikka, jossa täytyy vaihtaa jazzista tai presarista nauhattomaan, niin ei tarvitse muuttaa koko fyysistä soittotyyliä täysin. Pedullan kanssa näin pitää tehdä, sen soittotuntuma on aika kaukana mistään muusta omistamastani bassosta.

Tässäkin on nauhamerkit otelaudassa, en pärjäisi ilman. Nauhaton on vireen puolesta niin armoton. Varsinkin kun nauhattoman keikkoja ei todellakaan ole päivittäin tai edes kuukausittain…

Kaikki ESP:t, mitä olen kokeillut, ovat olleet todella laadukkaan tuntuisia soittimia. Se mitä ehkä persoonallisuudessa hävitään, tulee kyllä laadussa takaisin. Suosittelen testaamaan.

Ääninäyte täältä.